Tällä viikolla on jälleen noussut puheisiin esitys Euroopan armeijasta. Yhdysvaltojen nykyisen johdon arvaamaton linja korostaa Euroopan tarvetta ottaa suurempi vastuu omasta turvallisuudestamme. Brexitin jälkeen on Ranska ydinaseineen ainoa maa, jolla on vakavasti otettava armeija EU:ssa. Presidentti Macron onkin toistuvasti alleviivannut ajatusta mantereemme puolustuskyvyn vahvistamisesta ja haluaa tämän työn etenevän Ranskan johdolla. Euroopan unioni on nähty hitaana ja riittämättömänä toimijana yhteisen puolustuksen vahvistamiseksi. Eikä vähiten siksi, että unionin perussopimuksessa ei ole lainsäädännöllistä pontta tällaisen rakentamiselle. Jäsenmaiden turvallisuuspoliittiset uhkakuvat ja tarpeet ovat myös kovin erilaisia. Venäjän, Lähi-Idän tai Afrikan tapahtumien muodostamat uhat näyttäytyvät hyvin toisenlaisina Etelä-Karjalassa, Irlannin pohjoisosissa tai Portugalin rannikolla.
Itse en usko Euroopan armeijaan. Myöskään Natolla ei ole omaa armeijaa, vaan sen voima perustuu jäsenmaiden armeijoihin, jotka on varustettu ja koulutettu kansallisten erityisvaatimusten, maaston ja uhkien mukaisesti. EU:n 28:sta jäsenmaasta 22 kuuluu Natoon ja näillä mailla ei ymmärrettävästi ole halukkuutta kehittää EU:lle päällekkäisiä valmiuksia puolustusliiton kanssa. EU-armeija vaatisi paitsi tätä tehtävää hoitavat joukot, myös niiden käyttöä ja tarkoitusta ohjaavat sotilaalliset rakenteet ja instituutiot. Ranskan johdolla tehty aloite eurooppalaisista interventiojoukoista puolestaan palvelee ensi sijassa Ranskan kansallisia Afrikkaan sijoittuvia intressejä.
Suomen näkökulmasta on positiivista, että Euroopan maat alkavat kantaa enemmän vastuuta puolustuksestaan, tapahtui tämä sitten Naton kautta, kansallisesti tai EU-yhteistyöllä. Meidän ei kuitenkaan pidä erehtyä odottamaan, että viime vuosina tehdyt uudet aloitteet johtaisivat yhteisen puolustuksen syntymiseen EU:n piirissä: Suomella ei ole mustaa valkoisella siitä, että yksittäinen maa, puolustusliitto tai unioni marssittaisivat pataljoonittain sotilaita maamme itärajalle turvallisuustilanteemme huojuessa. EU-maiden keskinäinen avunanto on edelleen ensi sijassa juhlapuheiden ja julistusten maailmaa, ei konkreettinen turvatakuu.
EU:n suurin vahvuus puolustusyhteistyön kehittämisessä on sen lainsäädäntövalta ja rooli rahoituksen jakajana. Aloite sotilaskaluston liikkuvuudesta on erinomainen esimerkki lainsäädännöstä, jolla pyritään vahvistamaan teitä, siltoja ja tunneleita sekä poistamaan tarpeetonta byrokratiaa, jotta raskas puolustuskalusto saadaan liikkumaan jouhevammin idästä länteen ja etelästä pohjoiseen unionin alueella. EU tuo pöytään 28 jäsenmaata samanaikaisesti sen sijaan, että näitä neuvotteluja käytäisiin kahdenkeskisesti eri jäsenmaiden toimesta. Toinen hyvä esimerkki on puolustusrahasto, jolla vahvistetaan eurooppalaista puolustusalan tutkimusta ja suorituskykyjen kehittämistä. Erinomaista ja järkevää yhteisten varojen käyttöä. Näitä varoja suuntaisin yhä enemmän uusien teknologioiden, radio- ja satelliittijärjestelmien sekä tekoälyn tutkimukseen ja kehittämiseen.
Monet turvallisuusuhat eivät myöskään koske sotilaallista maanpuolustusta, vaan meidän siviilien jokapäiväistä elämää. Venäjä pyrkii heikentämään EU:ta ja länsimaita suunnitelmallisesti niin informaatiosodan keinoin kuin esimerkiksi tietomurroin. Toimet kohdistuvat niin valtioita kuin meitä yksittäisiä kansalaisia kohtaan. Internetiin on kytketty miljoonia laitteita, joissa ei ole minkäänlaista tietoturvasuojausta. Yksi heikoimmista lenkeistä tietoturvallisuudessa ovat mobiililaitteemme, joissa on käytännössä sama tietomäärä kuin tietokoneissa, mutta huomattavasti heikommat suojaukset. Teknologian ja tekoälyn nopea kehitys luo mahdollisuuksien ohella myös uhkia, eli uusia kohteita ja keinoja kyberiskuille, jotka horjuttavat yhteiskuntiemme toimintakykyä ja turvallisuudentunnettamme.
Vuonna 2016 rikolliset varastivat yli miljoona Gmail-käyttäjätunnusta ja -salasanaa, joiden avulla he murtautuivat yritysten verkko- ja pilvipalveluihin, työntekijöiden käyttäessä monesti samoja salasanoja työ- ja henkilökohtaiseen sähköpostiin. Vuonna 2017 Windows-käyttöjärjestelmässä ollutta heikkoa kohtaa hyväksikäyttänyt Wannacry-haittaohjelma levisi 150 maahan, josta ei selvitty pelkällä itkulla. Wannacry:ta kehittyneempi Petya-kryptovirus käyttäytyi kuin verkkomato lukitsemalla osia uhriensa kovalevyistä aiheuttaen muutamassa päivässä satojen miljoonien eurojen vahingot ympäri maailmaa.
Kyber- ja hybridiuhkien torjuminen ja turvallisuutemme vahvistaminen Euroopan tasolla vaatii jatkuvaa uhkien seurantaa ja tilannetietoisuutta yli jäsenmaiden rajojen. Luotettavan kokonaiskuvan saaminen Eurooppaan kohdistuvista uhista on vaikeaa eri tavoin toimivien kansallisten viranomaisten, tietojärjestelmien, kielten ja poliittisen tahtotilan vuoksi. Tämä voidaan myös kääntää unionimme vahvuudeksi, jos kehitämme nykyistä tehokkaamman järjestelmän tiedonvaihtoon ja yhteensopivat toimintatavat uhkiin vastaamiseksi.
Euroopan johtajien juhlapuheissa sekä perinteiset sotilaalliset keinot että ei-sotilaalliset uhkakuvat nostetaan kerta toisensa jälkeen esiin. Pystymmekö toiminaan yhdessä näihin uhkiin varautumiseksi riittävän nopeasti, vai täytyykö tässäkin EU:n perinteitä kunnioittaen odottaa pahimman tapahtumista Venäjän vaalivaikuttamisen, pankkitiliemme tyhjenemisen tai sairaaloiden tietojärjestelmien lamautumisen muodossa ennen kuin sanoista siirrytään tekoihin? Tähän haasteeseen vastaaminen ei vaadi EU:n armeijaa, vaan jäsenmaiden saumatonta yhteistyötä sekä perinteisten että uusien uhkakuvien ymmärtämiseksi ja niiden vaatimien puolustuskykyjen luomista.
