Siirry suoraan sisältöön

On aika palata kotiin Helsinkiin 

Olen asunut kohta kymmenen vuotta elämästäni ulkomailla. Vuoden siitä Saksassa ja lähes yhdeksän Belgiassa. Nyt on aika palata kotimaahan ja kotiin Helsinkiin. Olemme perheeni kanssa seuranneet aktiivisesti kotikaupunkimme kehitystä. Lapsiperheen arkea pyörittäessä monta ajatusta on syntynyt siitä voisimmeko ajatella tekevämme asioita toisin Helsingissä ja jos, niin miten?

Olen tällä hetkellä belgialaisen sosiaaliturva- ja eläkejärjestelmän piirissä. Maksan yhtä Euroopan korkeimmista palkkatuloveroista. Niin kuin kaikkialla, on Belgian pääkaupungissa verovarojen käytössä paljon parannettavaa, mutta olen lähtökohtaisesti ollut erittäin tyytyväinen saamaani vastineeseen verorahoilleni. Terveyden- ja sairaanhoitoa Belgiassa ei turhaan kehuta yhdeksi Euroopan parhaista ja ansiotulojen korkeaa verotusta  kompensoivat elinkustannusten, etenkin palveluiden ja ruuan, kohtuullinen hinta. Seuratessani terveydenhoidon tilannetta ja odottavien äitien sekä varhaiskasvatuksen haasteita Suomessa ja etenkin Helsingissä, ovat lapsen odottaminen ja vanhemmuuteen liittyvät palvelut Belgiassa tuntuneet etuoikeutetuilta. Mitä EU-instituutioiden ja Naton pääkaupungissa sitten tehdään toisin kuin Suomessa?

Ymmärrän hyvin, että pinta-alaltaan Uudenmaan kokoinen 11,5 miljoonan asukkaan Belgia on erilaisessa asemassa järjestää palveluita tiheään asutulla alueella markkinaperusteisesti kuin harvaan asuttu Suomi. Silti Suomessakaan julkisen sektorin ei kannata tuottaa itse kaikkia hyvinvointivaltion palveluita. Ei varsinkaan isoissa kaupungeissa, kuten Helsingissä. Belgiassa terveydenhoitojärjestelmä on vakuutusperusteinen. Jokaisen on kuuluttava itse valitsemaansa sairauskassaan, jota voi halutessaan täydentää lisäpalveluilla ja yksityisillä vakuutuksilla. 

Belgiassa on käytössä omalääkärijärjestelmä. Käynnit maksetaan itse, mikäli se on tulotasosta riippuen mahdollista, ja palautukset haetaan sairauskassasta. Ymmärrys palveluiden todellisista kustannuksista on aivan toinen, kuin Suomessa. Sairaalassa asioidessa maksu menee suoraan sairauskassan kautta, joten isompia leikkauksia ei tarvitse ensin pulittaa omasta kukkarosta.

Lasta odottaessa Belgiassa oma naistenlääkäri seuraa raskautta alusta loppuun ja tulee mukaan synnytykseen. Äidille tarjotaan valtion toimesta fysioterapiaa ennen ja jälkeen synnytyksen ja äidin hyvinvointiin keskitytään lähes yhtä paljon kuin vauvan. Synnytyssairaalan saa valita vapaasti, eikä ruuhkia ole. Tämä johtuu myös siitä, että osa synnyttäjistä valitsee yksityisen sairaalan usein siksi, että heidän työnantajansa vakuutus korvaa kulut. 

Synnytyksen jälkeen sairaalassa vietetään ainakin kaksi yötä ja puoliso otetaan mukaan vauvan hoitamisen opetteluun alusta lähtien. Psykologista apua ja fysioterapiaa on tarjolla kaikille valtion toimesta välittömästi synnytyksen jälkeen. Seuranta jatkuu kotikäynneillä ja säännöllisillä lääkärintarkastuksilla. Apua saa kotiin tarvittaessa, jopa yöhoitajan neuvolapalveluiden toimesta. 

Suomalaiseen järjestelmäämme verrattuna belgialaisen vanhemmuuden heikko kohta ovat lyhyet vanhempainvapaat, mikä toki kannustaa vanhempia palaamaan töihin ja tässä vaiheessa päiväkotijärjestelmä tulee vastaan. Sekä päiväkotimaksu- että lapsilisäjärjestelmä on Belgiassa progressiivinen. Paremmin ansaitsevat  vanhemmat maksavat päivähoidosta enemmän. Jokainen perhe saa Suomea korkeamman lapsilisän perusosan, minkä päälle maksetaan vähempivaraisten lapsiperheiden tukemiseksi porrastettua korotusta. 

Kotiin saatavia palveluita kuten siivousta tuetaan julkisista varoista huomattavasti Suomea enemmän ja niistä saa lisäksi verovähennyksen. Suomessa yhden tunnin siivouksen hinnalla saa Belgiassa kolme. Tämä lisää mahdollisuuksia työllistää, mutta myös helpottaa arkielämää merkittävästi.

Julkisten palveluiden tulee olla tarkasti ja ammattitaidolla valvottuja, mutta ne voivat olla yksityisen sektorin tuottamia. Yksityisen sektorin palveluiden käyttämistä ei tule nähdä eriarvoistavana, vaan mahdollisuutena turvata mahdollisimman korkeatasoiset ja sujuvat palvelut kaikille. Palveluiden saatavuuteen ja käyttöön kannustamiseen kannattaa panostaa niin työmarkkinoiden toimivuuden, työvoiman tarjonnan kuin perheiden jaksamisen vuoksi. Maahantulijat on saatava Hollannin esimerkin mukaisesti, välittömästi työmarkkinoille ja sitä kautta mukaan yhteiskuntaan. Suomi voi kilpailla tuottavasta ulkomaisesta työvoimasta vain tarjoamalla tulijoille nopean ja byrokratiasta riisutun tien töihin sekä turvallisen ja toimivan arkielämän.  

Suomalaisen hyvinvointivaltion kohtalonkysymys on, miten julkiset palvelut pystytään kustantamaan viime vuosina merkittävästi kasvaneen velkataakan paineessa ja työikäisen väestön osuuden vähentyessä. Tähän tarvitaan uusia näkökulmia ja ratkaisuja. Siksi esimerkkejä kannattaa hakea myös muualta ja soveltaa Suomeen sopiviksi. Yksikään maa ei ole vielä osoittanut jatkuvan lisävelkaantumisen olevan kestävä ratkaisu – päinvastaisia esimerkkejä holtittoman taloudenpidon karuista seurauksista riittää sitäkin enemmän.