Tiesitkö EU:n päättäneen, että kaikissa jäsenmaissa tulee olla 10 päivän palkallinen isyysvapaa ja neljän kuukauden vanhempainvapaa, josta kaksi kuukautta on kiintiöity niin, että niitä ei voi vaihtaa vanhempien kesken? Näitä uutisia harva on nähnyt, sillä asia jäi esimerkiksi Ylen iltauutisissa viime viikkoina paljon ruutuaikaa saaneen Marshallinsaarten kohtalon varjoon. On hämmästyttävää, miten suopeasti monet suomalaispoliitikot yli hallitus-oppositiorajan tuntuvat suhtautuvan sosiaalipolitiikkaamme koskevaan EU-sääntelyyn, vaikka samoista asioista on sisäpoliittisesti erittäin vaikea sopia. Hyvä esimerkki tästä on tällä hallituskaudella kariutunut perhevapaauudistus.
EU:n vanhempainvapaata koskeva päätös on osa unionin sosiaalista pilaria, jonka on tarkoitus vahvistaa sosiaali- ja koulutusoikeuksien sekä työolojen yhdenmukaisempaa toteutumista jäsenmaissa. Kaunis ajatus, ja moni poliitikko kertoo tukevansa ”sosiaalista Eurooppaa” avaamatta sen yksityiskohtaisemmin näkemystään. Tässä pitäisi hälytyskellojen soida. Mitä tarkoittaa sosiaalinen Eurooppa? Enemmän lainsäädäntöä EU-tasolle, vai enemmän rahaa eli tulonsiirtoja jäsenmaiden välille? Itse en kannata kumpaakaan. Mikäli haluaisimme yhteistä sosiaalipolitiikkaa, tarkoittaisi tämä myös tuloverotuksen tuomista EU-tasolle. Tätä harva haluaa. Parhaita käytäntöjä ja suosituksia kannattaa toki jakaa, mutta mikäli lähdemme asettamaan lainsäädäntöä tai tulonsiirtoautomaatteja EU-tasolle, unioni tarvitsee siihen selkeän kansalaisten hyväksynnän.
Sosiaali- ja koulutuspolitiikka eivät kuulu EU:n toimivallan piiriin ja hyvä niin. Unionille ei pidä kahmia valtaa uusilta alueilta, vaan keskittyä toimimaan paremmin niissä puitteissa, jotka perussopimuksessa on jo määritelty. Erinomainen esimerkki tästä on yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittäminen. EU tarvitsee jäsenmaiden yhtenäisyyttä ja sen tuomat leveämmät hartiat kilpailuun vaikutusvallasta suurvaltojen pelatessa yhä kovempaa peliä. Samoin meidän tulee panostaa sisämarkkinoiden ja yhteisen valuutta-alueen toimivuuteen, ylisääntelyn välttämiseen, ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja kauppapolitiikkaan. Meidän on keskityttävä niihin asioihin, jotka kannattaa tehdä EU:n tasolla, Brexitin jälkeen 450 miljoonan ihmisen kesken. Hyviä esimerkkejä toimivasta yhteistyöstä ovat lisäksi opiskelijavaihto-ohjelmat, tutkimuksen, liikkuvuuden ja tuotekehityksen tukeminen sekä yhteistyö esimerkiksi terrorismintorjunnassa, kyberturvallisuudessa ja rajaturvallisuuden vahvistamisessa.
Unionin jäsenmaat ovat yhteiskuntarakenteiltaan niin kaukana toisistaan, ettei unionin kannata mielestäni koskea niiden tuloverotukseen tai sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan lainsäädännön tai tulonsiirtojen muodossa. Nämä ovat asioita, joista kannattaa päättää mahdollisimman lähellä meitä kansalaisia. Epämääräisesti ”sosiaalisesta Euroopasta” puhumisen sijaan tarvitaan keskustelua konkreettisin esimerkein siitä, mitä haluamme päätettävän EU-tasolla, ja mihin yhteisiä varoja siellä käytetään. Turvallisuuspolitiikassa ja ympäristökysymyksissä tarvitsemme väistämättä muuta Eurooppaa ja Eurooppa on meille paras mahdollinen kumppani näissä kysymyksissä. Sen sijaan vuosikymmenien saatossa rakentamamme hyvinvointivaltio, jossa epäilemättä on valuvikoja, on silti parasta pitää ja korjata omin voimin, vaikka se takkuiselta välillä tuntuisikin.
Sekä medialta että politiikoilta tulee vaatia parempaa uutisointia ja selkeämpää keskustelua EU-asioista. EU:n perhevapaauudistuksestakin ovat olleet mukana päättämässä neuvostossa Suomen ministeri ja edustajamme Euroopan parlamentissa. Demokratia ei toimi, jos tieto tällaisista kansalaisia suoraan koskevista päätöksistä ei yllä kahvipöytiimme asti. Järkevämpää Euroopan unionia ei rakenneta puuttumalla sosiaalipolitiikkaamme, vaan käymällä konkreettista, avointa ja näkyvää keskustelua siitä, mistä asioista haluamme päättää yhdessä EU-tasolla ja miksi.
