Ukrainan kriisi näyttää herättäneen Venäjän karhun ohella suomalaisen Nato-keskustelun. Ajankohta vakavammalle pohdinnalle on kuitenkin väärä: turvaportin asentaminen portaisiin on myöhäistä siinä vaiheessa, kun lapsi konttaa jo kohti seuraavaa tasannetta.
On kansainvälisesti tunnustettu tosiasia, että suomalaiset puolustivat toisessa maailmansodassa maataan kokoonsa nähden uskomattomalla sitkeydellä ja taistelutahdolla. Tästä voimme olla syystäkin ylpeitä. Sodankäynnin muodot ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi sitten neljäkymmentäluvun. Tosiasia myös on, että Saksan tuki sekä Ranskan ja Iso-Britannian toiminta Länsirintamalla olivat ratkaisemassa niin ikään meidän kohtaloamme. Yhtä lailla Naton läsnäolo ja Yhdysvaltojen tuki estivät kommunismin leviämisen Länsi-Eurooppaan. Ei käy myöskään kiistäminen, etteikö Yhdysvaltojen ote Euroopasta edistänyt myös meidän asemaamme suvereenina, puolueettomuuspolitiikkaa harjoittavana valtiona läpi syvimmänkin suomettumisen ajan.
Nato-keskustelussamme toistuu kolme isoa myyttiä: meillä pelätään vanhaan malliin itänaapurimme reaktiota Suomen jäsenyyteen, liittyminen tarkoittaisi automaattista siirtymistä ammattiarmeijaan ja lisäksi meillä elää syvään iskostettu ajatus maamme liittoutumattomuudesta, joka ulkopuolisen silmin näyttää yhtä uskottavalta kuin erillissotamme Venäjän kanssa.
Suomi on EU- ja euromaa ja jokainen, varsinkin erikoisjoukoissa asepalveluksensa suorittanut reserviläinen tietää, että Suomen puolustus perustuu jo nyt Nato-standardeille. On jopa narsistista kuvitella, että Venäjä olisi aidosti kiinnostunut viiden miljoonan ihmisen naapurimaasta, joka on kaikin tavoin pyrkinyt kylmän sodan jälkeen osoittamaan olevansa länsiliittoutunut maa. Alueeltamme ei ole suoraa maayhteyttä Keski-Eurooppaan, emmekä omista merkittäviä luonnonvaroja. Toki olemme kauttakulkumaa muihin Pohjoismaihin, mutta merkittäväksi uhkaksi itänaapurillemme emme luokittaudu missään mittakaavassa.
Suomen Nato-jäsenyydessä on kyse integroitumisesta samoja arvoja puolustavaan turvallisuusyhteisöön, aidosti uskottavan puolustuskyvyn ylläpitämisestä sekä sen tosiasian tunnustamisesta, että emme pärjäisi yksin, mikäli meihin kohdistuisi todellinen turvallisuusuhka esimerkiksi itäisen naapurimme puolesta. EU:n 28 jäsenvaltiosta 21 kuuluu Natoon. Ei siis ihme, ettei EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä päästä lapsen kenkiä pidemmälle. Syväluotaava keskustelu ja päätökset Nato-jäsenyydestä on kuitenkin tehtävä vakaiden olojen vallitessa.
Kuten puolustusliiton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen totesi, Suomen ei olisi tarvetta muuttaa omia puolustusratkaisujaan, mikäli se liittyisi Naton jäseneksi. Suomen puolustuksen perusta on aluepuolustuksessa ja yleisessä asevelvollisuudessa. Suomalaisten maanpuolustustahto ja -henki ovat todella korkealla ja tätä meidän ei pidä missään tapauksessa väheksyä, saati tästä luopua.
Pelkällä tahdolla ei kuitenkaan mennä tässä tapauksessa läpi harmaan – eikä punaisen kiven, mikäli kalusto ei vastaa tämän päivän sodankäynnin vaateita. Suomen onkin aika vaihtaa Naton ”hyvän yhteistyön” kumppanimaille – joihin myös Venäjä kuuluu – lanseeraama ”kultakortti” todelliseen jäsenkirjaan ja lopettaa pelehtiminen Nato-kammarin porstuassa.
