Luin 15-kesäisenä Karl Marxin Pääoman ensimmäisen osan, minkä vaikutuksesta minusta tuli Kokoomuksen jäsen ja päätin, että haluan olla mukana vaikuttamassa yhteiskunnan muutoksiin. Sitä ennen haaveilin maanviljelijän, näyttelijän tai Hornet-lentäjän ammateista. Maaseutuidylliä minulle romantisoivat Suomi-filmit ja mökkimatkat, joiden innoittamana kävimme lapsuuden parhaan ystäväni kanssa maatalousleirillä. Yläasteen työelämään tutustumiseni suoritin karja- ja viljelytilalla. Avustaessani lehmää poikimaan pihattonavetan lattialla ja suorittaessani arjen töitä marraskuun harmaudessa, arvostukseni alan ammattilaisia ja pitkänlinjan maanviljelijöitä kohtaan kasvoi entisestään.
EU:n budjetista valtaosan lohkaisee edelleen maatalous. Maataloustukia perustellaan sillä, että ne ylläpitävät ruoan tuotannon omavaraisuutta, laskevat elintarvikkeiden hintaa ja tasapainottavat hintakehitystä sekä pitävät maaseudun asuttuna. Todellinen syy löytyy unionin historiasta. Ranskan maataloustuottajat olivat alusta lähtien keskeinen intressiryhmä, joka ajoi Euroopan yhtenäisen maatalous- ja kauppapolitiikan kehittämistä. Ranska tuottaa tänäkin päivänä 25 prosenttia koko EU:n maataloustuotteista.
Yleiset perustelut maataloustuille eivät meidän suomalaisten arjessa juuri näy ja syömämme ruoka onkin Euroopan kalleimpien joukossa. Suurelta osin tähän vaikuttaa Suomen verotus ja muutaman kaupan keskusliikkeen määräävä markkina-asema, mutta oman osansa korkeaan hintaan tuo myös markkinoita vääristävä tukipolitiikka. Kotimaan talouden kannalta tilanne on haastava. Suomessa perustarpeiden täyttämisen jälkeen palkasta käteen jäävä osuus on suhteellisen pieni, mikä vaikuttaa voimakkaasti kysyntään ja kulutukseen. Maataloustuet rahoitetaan keräämällä veroja, joten käytännössä me suomalaiset veronmaksajat maksamme sekä tuotannon tuet että lopputuotteiden korkeat hinnat.
Markkinatalouden näkökulmasta katsottuna maatalouden tuet ja protektionismi pitävät tuotteiden hinnat korkeina. Eteläisimmissä maissa, joissa ruoan tuottaminen on oikeasti kannattavaa, maatalouden tuotantoaste pystytään pitämään korkeana. Ruoka on tuotettu yleensä pienemmillä resursseilla ja päästöillä, kun lämmitystä, lannoitteita ja karjan sisällä pitoa tarvitaan vähemmän. Todellisuudessa täällä pohjoisessa kasvatettu lähiruoka onkin usein ympäristölle haitallisempaa kuin esimerkiksi Ranskasta tuodut elintarvikkeet. Ruokakuljetusten merkitys on keskimäärin vain noin 4 prosenttia päästöistä. Talouden ja ympäristön kannalta maataloustuista luopuminen ja vapaakauppa antaisivat tehokkuuden ohjata tuotantoa sekä säästäisi rahaa ja ympäristöä.
Maanviljelys on Suomessa kiistatta haasteellisempaa kuin Keski- tai Etelä-Euroopassa ja kustannustaso korkeampi niin työvoiman kuin tarvittavien raaka-aineiden osalta. Se, että tähän haasteeseen vastataan rahallisella tuella, on kansantalouden kannalta kestämätön tilanne. Kotimaista tuotantoa perustellaan omavaraisuudella. Ruokatuotannon omavaraisuus ei kuitenkaan takaa ruuan riittävyyttä kriisiaikana, vaan siihen vaikuttaa merkittävästi myös energiantuonnin mahdolliset häiriöt. Todellisuudessa, jos Suomi joutuisi kriisitilanteeseen, olisimme väistämättä riippuvaisia muusta Euroopasta. Yksin kotimaisella tuotannolla ja energian saannilla emme pärjäisi.
Maanviljelys ja etenkin karjatilat ovat aina kiinnostaneet minua. Arvostan suunnattomasti työtä, jota suomalaiset ja eurooppalaiset maatalousyrittäjät tekevät, mutta samalla ymmärrän, että ruuan hintakehityksen on käännettävä suuntaansa myös meillä täällä pohjoisessa ja ruoka kannattaa tuottaa siellä, missä sillä on parhaat tuotantoedellytykset. Ei maatalouden tai minkään muunkaan alan yrityksen toimintaa tule rahoittaa verovaroin vapailla markkinoilla. Euroopan tulee olla on tässäkin suhteessa yhtenäinen alue, jonka vastuulla on taata kansalaisilleen maataloustuotteiden saanti yhteisellä ja järkevällä maatalouspolitiikalla.
