Talouskriisin kourissa kamppailevien Euroopan unionin jäsenmaiden on pian päätettävä, miten ne aikovat panostaa unionin vakaus- ja kasvusopimukseen ilman, että keskustelu päätyy jälleen syyttelevien sormien esiinmarssiin nettomaksajista ja -saajista. On selvää, että ilman kasvua unioni ei pääse jaloilleen tai rakentamaan uutta perustaa maanosan talouden nousulle. Tämä vaatii tulevina vuosina unionilta väistämättä menoleikkauksia. Poliittisia sitoumuksia kilpailukykyisen Euroopan takaamisesta on kuitenkin turha tehdä, mikäli niihin ei olla valmiita panostamaan myös riittävää rahoitusta. Säästöjä ja hallintobyrokratiaa järkeistäviä käytäntöjä on toki mahdollista – ja tarpeenkin – toteuttaa EU:n hallinnossa, mutta keskusteltaessa laajemmin aidosti yhtenäisestä, eteenpäin pyrkivästä Euroopasta, on tarkistettava perusta, jolle unionin talouspolitiikka rakennetaan.
Tällä hetkellä unionin budjetti koostuu pääosin (noin 75 prosenttia) jäsenmailta kerätyistä bruttokansantuotteeseen sidotuista jäsenmaksuista, mikä on lisännyt entisestään kädenvääntöä nettomaksajien ja -saajien välillä. Nämä varat olivat alun perin tarkoitettu vain kokonaisbudjettia tasapainottavaksi tulonlähteeksi. Nykyisen rahoitusjärjestelmän pohjalta unionin budjetti on äärimmäisen vaikea saada taipumaan yhteisten asioidenhoidon kannalta järkevästi – varsinkin, jos kaikki ei mene niin kuin Strömsössä.
Nykyjärjestelmä painottaa suhteettomasti jäsenvaltioiden välisiä nettosaldoja, vähentää unionin tuomaa lisäarvoa jäsenmaille, eikä tue yhteisön yhteistä etua. Jotta keskustelu toisten taskujen kaivelemisesta saadaan hiljenemään, on aika siirtyä entistä vahvemmin unionin omien varojen järjestelmään. Tämän kehityksen tukemiseksi on esitetty muun muassa alv-osuuden nostoa sekä EU:n laajuisia hiilipäästö- sekä finanssitransaktioveroja. Samalla tulisi poistaa eri jäsenmaita koskevia hyvityksiä, poikkeuksia ja oikaisumenettelyitä. Sama kysymys vaivaa kuitenkin niin unionia kuin monia muita eri yhteisöjä koskevia hankkeita: kuka kaivaisi kuvetta ja kenen verotusta kiristetään?
Arvonlisäveropohjaan perustuva maksuosa määräytyy prosenttiosuutena kunkin jäsenvaltion yhtäläisin perustein lasketusta arvonlisäveropohjasta. Yleinen maksuosuus on ollut vuodesta 2007 lähtien 0,3 prosenttia jäsenvaltioiden yhtäläistetystä arvonlisäveropohjasta. Tietyillä jäsenmailla on oikeus soveltaa alennettua prosenttiosuutta vuosina 2007–2013. Mikäli unionin budjetin omavaraisuutta halutaan kasvattaa, esimerkiksi arvolisävero-osuuden nostaminen ja jäsenmaiden erivapauksien poistaminen voisivat muodostaa tässä tapauksessa erinomaisen mallin.
Osumana oma nilkka, ammuksena finanssivero
Unionin kansalaiset ovat kantaneet suuren vastuun unionin rahoitusmarkkinoiden pelastamiseksi. Jäsenmaat ovat rahoittaneet kriisin aikana rahoitussektoria kaikkiaan 4,6 biljoonalla eurolla. Lisäksi toimiala nauttii vuosittain 18 miljardin euron veroedusta arvonlisäveropoikkeuksen vuoksi.
Euroopan komissio ehdotti viime vuonna finanssitransaktioveroa kaikille 27 jäsenmaalle. Veroa sovellettaisiin kaikkiin rahoitusinstituutioiden välisiin rahoitusinstrumenttien siirtoihin, kun vähintään yksi kaupan osapuoli on EU:n alueelta. Osakkeiden ja joukkovelkakirjojen kaupasta verotettaisiin 0,1 prosenttia ja johdannaisten kaupasta 0,01 prosenttia. Veron kautta voisi olla mahdollista kerätä vuosittain jopa 54 miljardin euron tuotto, jolloin jäsenmaiden bruttokansantulosta riippuvaisia maksuosuuksia voitaisiin vähentää jopa puolella vuoteen 2020 mennessä.
Veroa vastaan on käyty väsytystaistelua mediassa jo pitkään. Monikaan ei valitettavasti jaksa lukea otsikkoa pidemmälle. Esimerkiksi keskeisiksi toimialueikseen Suomen ja sen lähialueet ilmoittavan OP-Pohjolan uhkailut siirtää toimintansa Ruotsiin eivät kauas kanna, sillä komission ehdotuksessa vero peritään, kun kumpi tahansa kaupan osapuoli sijaitsee veron piirissä olevalla alueella. Sen suuremmin ei eläkemenetyksillä kannata suomalaisia veronmaksajia pelotella, sillä esitys tuskin menisi läpi ilman, että Euroopan parlamentti saa tahtonsa läpi sen suhteen, että eläkerahastot olisivat laitoksia, joiden rahoitusmarkkinatoimia vero ei koskisi.
Finanssitransaktiovero kohdistuisi rahoitusalan institutionaalisiin toimijoihin eli pankkeihin, sijoitusyhtiöihin ja investointiyrityksiin, joita ei juuri tällä hetkellä reaalitalouteen verrattuna veroteta sekä vakuutusalan yrityksiin ja niiden kaupankäynninvälineisiin eli arvopapereihin, velkakirjoihin ja johdannaisiin. Mikäli vero asetetaan suunnitellun tason mukaan ja sen piiriin saadaan käytännössä suurin osa unionin jäsenmaista, on monen vaikea nähdä, että se vaikuttaisi voimakkaasti tuottoisan rahoitusalan toimintaan. Mikäli yritys putoaa pois markkinoilta 0,1 prosentin verotuksesta johtuen, moni voi miettiä, minkä arvoinen toimija oli kyseessä reaalitalouden kannalta?
Rahoitusmarkkinavero lasketaan kaupankäynnin arvosta, ei pankin tai muun yrityksen tuloksesta. Yrityksen kaupankäynnin volyymi voikin olla moninkertainen suhteessa taseen loppusummaan. Lisäksi kilpailu likvideissä arvopapereissa on niin kovaa, että kaupankäynnin marginaali saattaa olla jopa alle prosentin sadasosia. Arvopaperimarkkinoiden kyvyn välittää kauppoja nopeasti ja tehokkaasti (likviditeetti) heikkeneminen sekä rahoitusinstrumenttien hintakehityksen keskihajonnan (volatiliteetti) kasvu ovat todennäköisesti veron väistämättömiä seurauksia, mikä voi lisätä markkinoiden epävakautta hyvinkin nopealla aikavälillä.
On myös otettava huomioon, että kuten kaikessa liiketoiminnassa, myös pankit maksattavat kasvaneet kulut äkkiä asiakkaillaan. Finanssitransaktiovero tulisikin todennäköisesti siirtymään suoraan rahastojen hallinnointipalkkioihin ja pankkien palvelumaksuihin, joten veron maksaisi todellisuudessa finanssisektorin sijasta kuluttajat.
Eurooppa ei tällä hetkellä näytä kovin houkuttelevalta investointikohteelta, eikä tuskin tule näyttämään vielä useaan vuoteen. Finanssitransaktiovero ei tätä kehitystä tue ja investoinnit karkaavat helposti entistä nopeammin jo nyt markkinoille vahvasti kiilanneisiin Aasiaan ja Afrikkaan. Vero ja sen seurausvaikutukset kasvattaisivat yritysten pääomahuollon ja rahoituksen kustannuksia, jonka seurauksena on todennäköistä, että myös pääomamarkkinoiden toimintaa siirtyisi huomattavassa määrin EU:n ulkopuolelle.
Olennaista onkin ottaa huomioon veron negatiivinen vaikutus bruttokansantuotteeseen, kasvuun tähtääviin investointeihin sekä eurooppalaisten yritysten ja pääomamarkkinoiden kansainväliseen kilpailukykyyn.
On selvää, ettei Suomen kannata lähteä yksin, eikä edes yhdessä muiden EU-maiden kanssa, ajamaan finanssitransaktioveroa ja jättää muille maille mahdollisuutta houkutella yrityksiä siirtämään toimintojaan verovapauden suojaan. Sen sijaan Suomen tulee olla aktiivisesti mukana luomassa EU:n laajuista järjestelmää, joka olisi hyvä alku EU-alueen verotuksen ja lainsäädännön harmonisoinnille – tämä johtaisi ajan myötä aidosti kilpailukykyiseen ja tiiviiseen talousalueeseen. Unionin oman talouspohjan vahvistaminen vähentäisi myös käyntejä kansallisilla kukkaroilla jättäen meille enemmän pääomia kansallisten ongelmiemme korjaamiseen.
