Olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että isovanhempani ovat aina olleet minulle läheisiä. Yhdeksän kuukauden vanhana, äitini lähtiessä töihin, pääsin päivähoitoon samassa rivitalossa asuneiden isovanhempieni luokse. Mummin kanssa tehtiin päivän kotiaskareita, leikittiin, käytiin musiikkileikkikoulussa, katsottiin vanhoja Suomi-filmejä ja tutustuttiin ahkerasti Vaahteramäen Eemelin ja Huvikummun lasten elämään. Mummi onkin aina ollut minulle varaäiti ja paras ystävä. Mummilla on aina aikaa ja vaikka elämä ei ole häntä silkkihansikkain kohdellut, toista yhtä hyväsydämistä ja muista välittävää ihmistä en ole koskaan tavannut.
Omaishoidon tuen piirissä on Suomessa tällä hetkellä noin 40 000 henkilöä. Noin 60 000 suomalaista auttaa omaisiaan tai läheisiään kotona arjen rutiineissa. Kaikki eivät edes tiedosta olevansa omaishoitajia, vaikka päivittäin ruokkivat, pukevat ja hoitavat monin eri tavoin puolisoaan tai jotain toista läheistään.
Oma ukkini ei ole käynyt ulkona enää vuosiin, saati suostunut menemään minkään vaivojensa takia lääkäriin, sillä jos viina, terva ja sauna eivät auta, niin seuraava askel on kuolemaksi, kuten tiedetään (tai ainakin tiedettiin). Tosin hän ei ole vuosiin enää saunonutkaan. Mummini siis hoitaa kaikki arjen rutiinit ja päivittäiset askareet, katsoo kiltisti koko Eurosportin tarjonnan maksimivolyymilla ja annostelee ukille päivän lääkityksen. Ukkini on onneksi aina ollut kova kuntoilemaan, mutta päivittäin omassa olohuoneessa tehty päivälenkki ei enää tahdo riittää kokonaisvaltaiseksi liikunnaksi.
Suomessa omaishoitoon on saatavilla kunnan puolesta erilaisia tukia, joiden saaminen on määritelty laissa. Valtaosa auttamisesta tapahtuu kuitenkin kotioloissa ilman, että monet ympärivuorokautista hoitotyötä tekevät omaiset edes tietävät voivansa saada arkeensa helpotusta ja apua. Monesti avun saaminen onkin kovin rajallista, sitä on vaikea hakea tai avun hakemisen mahdollisuuksista ei tiedetä riittävästi.
Suomessa on hieman yli miljoona eläkeläistä. Sosiaali- ja terveysministeriön tavoitteena on, että vuoteen 2012 mennessä 91 % 75 vuotta täyttäneistä asuu kotona. Monet kotona asuvat eläkeläiset tarvitsisivat ohjausta ja opastusta jokapäiväisessä elämässä, minkä avulla ehkäistäisiin tai ainakin lykättäisiin monessa tapauksessa laitoshoidon tarve vuosilla eteenpäin. Kaavamainen toiminta tiettyjen sääntöjen ja byrokratian käytännöissä ei myöskään edesauta ennaltaehkäisevää vanhustyötä, vaan kaikessa viranomaisbyrokratiassakin tarvitaan maalaisjärkeä ja joustavuutta – ihmislähtöistä ajattelua. Eri viranomaisten välinen yhteistyö, tehokas kommunikointi, seuranta ja ennakoiva puuttuminen vanhusten kanssa töitä tekevien lääkärien, sairaanhoitajien ja sosiaalityöntekijöiden kesken on ensiarvoisen tärkeää ennaltaehkäisevää vanhustyötä.
Tärkeintä: omaisten ja läheisten läsnäoloa ihmisen elämässä, iästä riippumatta, ei myöskään saa unohtaa. Omat isovanhempani asuvat toisella paikkakunnalla, mutta viikoittainen juttutuokio mummin kanssa puhelimessa ja säännölliset vierailut vanhassa kotikaupungissa pitävät mummin lähellä. Huomenna on mummin uimahalliaamu, joka toistuu kaksi kertaa viikossa. Joka kerta hän muistaa kertoa näin tiistaisin, miten me yhdessä aloitimme uintiharrastuksen jo ennen kouluikääni, ja hän on jatkanut sitä siitä asti pitäen itsensä virkeänä, vaikka ikävuosia on on kertynyt jo päälle 80.
Joillekin se on ihmemies, toisille rokkitähti, minulle se on mummi – minun sankarini.
