Ennen kouluikää tutustuin kotikatuni päässä asuvaan samanikäiseen tyttöön ja meistä tuli ystäviä. Leikimme usein kotia tytön kotipihassa sijaitsevassa leikkimökissä. Tyttö asui isänsä kanssa kahdestaan ja leikkimme alkoi aina samalla tavalla: ystäväni kantoi tuolin leikkimökin eteen, asetti pienen pöydän tuolin viereen ja laittoi pöydälle tyhjän karkkiaskin esittämään tupakka-askia, lasin ja kaukosäätimen. Näin hänen isänsä kuulemma aina istui kotona.
Tytön kotielämä oli hyvin erilaista kuin minun. Hän kertoi mitä erikoisempia tarinoita siitä, miten hän tekee isälleen ruokaa, miten huonosti isä usein voi ja on öitä poissa kotoa. Isä oli sanonut, että tyttö on kodin emäntä ja kuusivuotias ystäväni oli tästä tavattoman ylpeä. Minun maailmassani koti oli toisenlainen, mutta oli kiehtovaa kuulla miten erilaista toisen kotona olikaan.
Ystävyytemme päättyi nopeasti vanhempieni kiellettyä minua menemästä leikkimään tytön kotiin. Tyttö oli kyllä tervetullut meille, mutta pian ystävyytemme kuitenkin hiipui ja sain uuden ystäväpiirin koulusta. Jälkeenpäin ymmärrän vanhempien halunneen ohjata minua valitsemaan tiettyjä elämänpolkuja, mutta kuka ohjasi tätä pientä emäntää hänen matkallaan?
Puotilassa surmatun 8-vuotiaan pikkutytön kohtalo on ollut järkyttävää luettavaa. Tytön äiti suomi voimakkain tuntein sosiaaliviranomaisia tämän päivän iltapäivälehdessä ja netin keskustelupalstat huutavat viranomaisia tilille tytön heitteillejätöstä. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että viranomaisten toiminta on tutkittava tarkasti ja järjestelmän puutteet korjattava välittömästi, mutta samalla tulisi pohtia, kuka tyttöä todellisuudessa kohteli kaltoin ja miksi?
Tytön naapuri toteaa, että oli miettinyt soittavansa lastensuojeluun naapurista kuuluvien, toistuvien lapsen pahoinpitelyyn viittaavien äänien vuoksi. Sukulaiset olivat ihmetelleet asiaa, mutta eivät olleet puuttuneet. Kukaan lähellä olleista ei siis oikeasti välittänyt, ummisti silmänsä tai katsoi pois.
En löydä tytön isää ja äitipuolta kuvaavia sanoja, kuinka julma ihminen voi viattomalle lapselle olla, mutta hekin ovat joskus olleet lapsia. Kuka heitä ohjasi tekemään valintoja elämässään ja minkälaisia keinoja käyttäen?
Suomessa viranomaisten ja koulun harteille kasataan uskomaton vastuu lasten kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Tämän yhteiskunnan välinpitämättömyyden kylmä koura on kuitenkin paljon syvemmällä kuin välinpitämättömissä sosiaalityöntekijöissä. Viranomaiset ja koululaitos eivät ole niitä, jotka puhaltavat haavaan kun sattuu, lohduttavat kun on pahamieli tai valvovat lapsen unta. Rakkaus ja välittäminen eivät vaadi yhtään neuvottelukuntaa, hyvinvointityöryhmää tai palkattua työntekijää, ne vaativat meistä ihan jokaista.
Kuulin vuosia myöhemmin, että lapsuudenystäväni jätti koulun kesken ja hänestä tuli emäntä omalle perheelleen 16-vuotiaana. Toivon, että kun hänen lapsensa leikkivät kotia, heidän sohvapöydältään löytyy tupakka-askin, lasin ja kaukosäätimen sijaan valokuva onnellisesta ja rakastavasta perheestä.
