Olen seurannut mielenkiinnolla viimeviikkoista keskustelua Mannerheim-elokuvasta. Moni mielensäpahoittaja on ehtinyt tuomita filmin kansanpetturuutena kansallissankarin häpäisystä, mutta lähinnä ihmiset ovat olleet hämillään ja keskustelussa on noussut esiin taiteen vapauden ja hyvän maun rajat. Taiteen kuuluu puhuttaa ja herättää tunteita, siinä mielessä kyseistä elokuvaa voidaan pitää erittäin onnistuneena. Moni asia kaipaisi samanlaista tunteiden tuuletusta, ajan ohi ajaneiden arvojen ja toimintamallien uudistamista.
Tunnen kotimaani sota ja poliittisen historian, olen käynyt armeijan ja lukenut Mannerheimin elämänkerran. Kunnioitan sotaveteraaneja. Mannerheim-elokuva on ohjaajan fiktiivinen tulkinta historiallisen henkilön rakkauselämästä. Elokuvan pääroolin esittäjän ihonväri on minulle täysin toissijainen asia. Siitä onko elokuva hyvä vai huono, on varmasti yhtä monta mielipidettä kuin elokuvalla on katsojaa. Oman mielipiteeni muodostan vasta kun olen sen nähnyt, mutta se ei perustu sen enempää filmin kuvaus maahan, kuin näyttelijöiden ihonväriin.
Kuulun siihen sukupolveen, jolle ihmisen etninen tausta ei määritä automaattisesti hänen kansalaisuuttaan, saati että sillä olisi merkitystä siihen, miten häneen suhtaudun.
Ystäväpiiristäni löytyy sekä homoja että heteroita, ja minulle jokaisen parisuhde ja ihmisten välinen rakkaus on yhtä arvokasta. En pysty ymmärtämään, miksi jollain on oikeus mennä naimisiin ja jollain toisella ei, saati sitä, miten joku voi katsoa oikeudekseen nostaa itsensä tuomariksi toisten yläpuolelle jaellakseen oikeuksia siitä, kuka on kelvollinen avioliittoon ja kuka toinen taas ei? Samaan käsittämättömyyden kategoriaan laitan homoparien adoptio-oikeuden. Miksi kaksi naista, tai kaksi miestä eivät voisi olla yhtä hyviä vanhempia kuin vastakkaista sukupuolta oleva pari? Rakastavan ja huolta pitävän vanhemman rooli ei missään mielessä katso sukupuolta. Kyvykkyyttä huolenpitoon ja välittämiseen sitäkin enemmän.
Olen kasvanut Internetin maailmassa ja kuten ikätoverini, me emme mene sosiaaliseen mediaan vaan olemme siellä. Löysin nykyisen työpaikkani sosiaalisen median välityksellä, pidän sitä kautta viikoittain yhteyttä ympäri maailmaa asuviin ystäviini ja sähköinen media on keskeinen työväline muun muassa kunnallisvaalikampanjassani. Sosiaalinen media on ihmisten välisen kanssakäymisen muoto, aivan kuten kirjekyyhky, lennättimellä lähetetty viesti tai perinteinen kirje ovat olleet menneille sukupolville. Ihmiset välttelevät sosiaalista mediaa peläten omien tietojensa julkistamista. Harva meistä kuitenkaan on oikeasti niin mielenkiintoinen henkilö, että juuri sinun kotikaupunkisi tai aviollinen statuksesi ketään sen enempää kiinnostaisi. Jos joku sen perusteella haluaa mainostaa minulle juuri ikäiselleni suunnattua aikakausilehteä, olen vain tyytyväinen että tavoittivat.
Etsiessäni työpaikkaa valmistumiseni jälkeen, lähetin hakemuksia Eurooppaan, Yhdysvaltoihin ja Aasiaan. Seuraan päivittäin kansainvälistä mediaa ja tilaan eri maiden päivän lehtiä iPadiini. Kirjani luen alkuperäiskielellä, aina kun se on mahdollista. Määrittelen itseni Euroopan kansalaiseksi, tulevaisuudessa todennäköisesti maailman.
Kuuntelen ja kunnioitan vanhempiani ja perinteitä, mutta se mitä en arvosta on kehityksen ja nuoren ikäpolven arvojen ja asenteiden tuomitseminen, tai tahallinen arvomuutoksen ja uusiutumisen hidastaminen. Ymmärrän, että muutos ei monessakaan asiassa, etenkään arvoissa ja asenteissa, tapahdu hetkessä, mutta sen sijaan että käyttäisimme energiaa muutoksen vastustamiseen, suuntaisin sen uusien, entistä parempien ja jokaista ihmistä kunnioittavien toimintatapojen ja mallien kehittämiseen – kaikkien parhaaksi, vastuullisen vapauden periaatteita kunnioittaen.
