Viinasta on tehty Suomessa läpi historian suhteettoman iso numero. Itsenäisen Suomen historiassa on järjestetty neuvoa-antava kansanäänestys ainoastaan kahdesti: 1994 EU:hun liittymisestä ja vuonna 1931 kieltolain lakkauttamisesta.
Kieltolain purkua seurasi viinakortti, ostajaintarkkailuorganisaatio, rajoitettu saatavuus ja tarkoituksellisen kehno asiakaspalvelu, jotka olivat välineitä pitää juominen häpeällisenä ja kontrolloituna. Pullot pidettiin pitkään visusti tiskin toisella puolen myyjän vartioimana, pullonpohjat asiakkaaseen päin, jottei tämä voisi ainakaan etiketin perusteella ratkaisuaan tehdä.
Suomalainen juomakulttuuri on sittemmin tehnyt pitkän matkan häpeillen haetuista, paperipusseihin sullotuista perjantaipulloista 2000-luvulle, jossa Alkolla on hyvä ja globaali tilausvalikoima. Helsinkiläisiä hemmotellaan mitä moninaisimmilla hyvää juomakulttuuria tarjoavilla tapahtumilla, kuten Viinimessut, Helsinki Beer Festival ja Taste of Helsinki.
Osasyy muutokseen on Suomen liittyminen EU:hun. Voisi jopa sanoa, että molemmat suorat kansanäänestyksemme koskivat alkoholipolitiikkaa. Eurooppalainen juomakulttuuri kuuluu olennaisena osana eurooppalaiseen ruokakulttuuriin ja on monissa maissa ylpeyden aihe. Samanlainen ajattelumalli tekee tuloaan myös Suomeen, mutta ikävä kyllä vanha humalahakuinen kännikulttuuri pitää sisukkaasti puoliaan valloittajaa vastaan.
Suomalaisten alkoholin kulutus on nelinkertaistunut 60-luvulta lähtien. Viinan kiroina seuraavat mittavat terveydelliset ja sosiaaliset haitat, lukuisat inhimilliset tragediat ja miljardiluokan lasku yhteiskunnalle. Näitä haittoja ei voi mitenkään vähätellä. On kuitenkin väärä viesti väittää, että valtaosa alkoholia nauttivista käyttäisi sitä väärin ja käsitellä koko Suomen alkoholikulttuuria vain ongelmatapausten kautta. Edes alkoholin käytön lisääntyminen ei välttämättä ole ongelma – se on ongelma vain, jos siitä seuraa sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja.
Korkeatasoinen juomakulttuuri ei synny hetkessä, eikä sen synty tapahdu valtion tai kaupungin linjauksella, juhlapuheella tai päätöksellä. Kulttuuri on ihmisten kanssakäymisen tuote, joka leviää ihmiseltä toiselle, jos sille annetaan oikeat olosuhteet. Julkinen valta ei luo kulttuuria, vaan olosuhteet, joissa kulttuuri elää. Joskus se syntyy jopa julkisesta vallasta välittämättä – niin Ravintolapäivä kuin lemmenlukotkin ovat muistutus siitä, että kulttuuri on kaupunkilaisten ei kaupungin tuote.
Kukaan ei jaksa illallispöydässä ihmisiä, jotka moralisoivat toisten juomatapoja, mutta kukaan ei myöskään jaksa olla jokaisen juhlaillan päätteeksi pitämässä kiinni kaverin hiuksista pöntön päällä. Ääripäiden välissä on tilaa.
Alkoholimainontaan voi olla paikallaan puuttua, mutta tarkoituksena ei voi olla pullonpohjien kääntäminen takaisin asiakkaaseen päin. Alkoholipolitiikan vapautumisen vaikutukset näkyvät paitsi kulutuksen lisääntymisenä, myös kulutuksen muutoksena. Uudet panimoravintolat ja viinikellarit ovat tulleet kaupunkiin eikä viiniharrastus tai erikoisoluet ole enää vain snobien huvituksia.
Tätä suuntaa pitää vahvistaa, ei kieltää. Mielikuvamainonnan kielto estäisi myös hyvän alkoholikulttuurin mainostamista. Meillä on Suomessa ja aivan erityisesti Helsingissä paitsi huonoa juomakulttuuria, myös ainutlaatuisen laadukasta juoma- ja ruokakulttuuria. Siitä meidän on syytä olla ylpeitä ja sitä meidän tulee vaalia.