Suomalaiset suhtautuvat lähtökohtaisesti positiivisesti Euroopan unioniin ja unionin rahaliittoon. Niin minäkin. Paikka paikoin suhtautumiseni on jopa yltiöpositiivista ja uskon, että olemme edelleen matkalla kohti entistä tiiviimpää unionia. Vähintään yhtä positiivisesti, kuin tähtilipun alla elävien kansojen yhtenäisyyteen, suhtaudun kuntaliitoksiin Suomessa. Miksi näin? Uskon yhteisön voimaan ja sen luomaan parempaan kykyyn kantaa vastuuta tämän päivän ja tulevaisuuden talouspolitiikan haasteista ja kansalaisyhteiskunnan jatkuvasta muutoksesta.
Kasvavalle metropolialueelle, jollaiseksi Helsingin seutu voidaan laskea, on ominaista raskas ja monimutkainen hallinnollinen rakenne. Samanlainen hallintorakenne löytyy myös seudun alueen kahdesta muusta isosta kaupungista, Espoosta ja Vantaalta. Kuntien välinen kilpailu aiheuttaa helposti turhaa sosiaalista eriytymistä, epätasaista veropohjaa sekä vääntöä julkisten palveluiden järjestämisvastuista. Alueiden väliset useat ja päällekkäiset yhteistyöorganisaatiot hidastavat ja vaikeuttavat monien yhteistoimintaa tavoittelevien päätösten läpiviemistä alueella.
Helsingin seutu on metropolina pieni ja sen houkuttelevuus ulkomaisten investoijien ja yrittäjien silmissä heikko. Alue pyrkii kuitenkin painimaan samassa sarjassa muiden, erityisesti Itämeren alueen metropoliseutujen kanssa. Pieni koko tekee kilvasta haastavan: tilanne on kutakuinkin sama, kuin painisi 60-kiloisena 80-kiloisten sarjassa. Tästä syystä meidän on kyettävä tekemään isojakin rakenteellisia ratkaisuja pääkaupunkiseudun alueen kehittymiseksi.
Tosiasia on, että Helsingin seutu on toiminnallisesti yhtenäinen alue. Alueellista vetovoimaa kasvattavat tai heikentävät päätökset vaikuttavat koko alueeseen, eivätkä vain siihen kuntaan, jonka alueelle päätös kohdistuu. Kilpailu hyvistä veronmaksajista ja yrityksistä johtaa herkästi kokonaisuuden kannalta huonoihin ratkaisuihin aivan kuten huonosti koordinoitu sosiaalipolitiikkakin.
Mikäli pääkaupunkiseudulla olisi yksi kunta viiden sijaan, kaavoituksen ja maankäytön ratkaisut pystyttäisiin tekemään yhden virastobyrokratian ja poliittisen hallinnon voimin. Asuinalueiden sijoittaminen ja sosiaalinen asuntotuotanto olisi yhteneväistä. Samalla pystyttäisiin hillitsemään asuntojen hintakehitystä laajemman tarjonnan avulla. Liikennejärjestelyistäkin saataisiin fiksumpia, ja maankäytön sekä liikennepolitiikan koordinaatio mahdollistaisi vahvemman panostuksen raideliikenteeseen, mikä keventäisi myös liikenteen ympäristörasitusta. Samalla poistuisi näkyvin kuntarajan ilmentymä: seutulipuksi kutsuttu hinnan tuplaus julkisissa kulkupeleissä.
Ihmiset karttavat kuntien yhdistämistä palveluiden heikkenemisen ja paikkakuntaan sidotun identiteetin menettämisen pelossa. Mielestäni on huolestuttavaa, jos ihmisen identiteetti on kiinni kartalle piirretyistä viivoista, eikä pystytä näkemään kokonaisvaikutusten tuottamaa hyvää, mikä syntyy vahvemmasta ja yhtenäisestä kunnasta.
Kuntaliitosten myötä tavoitteena on, että kunta muodostuu luonnollisesta työssäkäyntialueesta tai muusta toiminnallisesta kokonaisuudesta, jolla on taloudelliset ja henkilöstövoimavaroihin perustuvat edellytykset vastata paremmin palvelujen järjestämisestä ja rahoittamisesta koko kunnan asukkaille. Lähipalveluihin lukeutuvat posti, pankki tai vähittäistavarakaupan palvelut, joiden menettämistä monet kuntalaiset liitosten myötä pelkäävät, eivät edes kuulu kunnallisten palveluiden piiriin.
Uusi kuntarakenne selkiyttäisi ja tiivistäisi metropolialueen kuntayhteistyötä, karsisi turhaa byrokratiaa ja kasvattaisi näin myös demokraattista päätöksentekovaltaa. Päätöksentekoelimiä ja hallintoa karsimalla päätöksentekoa koko alueella pystyttäisiin tiivistämään ja nopeuttamaan. Yhdistymisen myötä pääkaupunkiseutu pystyisi vastaamaan entistä paremmin kansainvälisen kilpailun haasteisiin sosiaalisesti eheällä ja kilpailukykyisellä kaupungilla.
Todelliset kuntien yhdistämisen haasteet liittyvät erilaisiin hallintokulttuureihin, palveluiden järjestämistapoihin sekä suureen ja kasvavaan asukasmäärään. Keskitytään muutosvastarinnan negatiivisten tunteiden ruokkimisen sijaan näiden haasteiden tarkempaan tarkasteluun ja mahdollisten ongelmien ratkaisemiseen. Kuntaliitosten myötä alueiden historia ja identiteetti eivät katoa mihinkään, mutta tosiasia on, että tulevaisuuden haasteisiin tarvitaan uusia toimintamalleja ja rakenteellisia ratkaisuja niin Euroopan unionin kuin kuntien tasolla Suomessa.
