Hyvinkään ampumiskohtaus nosti jälleen pinnalle kaikki viime aikoina tapahtuneet perhetragediat ja nuorten tekemät epätoivoiset teot. Asenteiden muutos kohti minä-lähtöistä ajattelua on ollut nykyajan kohtalokkaimpia arvo- ja asennemuutoksia, josta maksetaan nyt kovaa hintaa.
Aloitin oman koulutaipaleeni 90-luvun laman syvimpään aikaan. Laman jäljet näkyivät niin kotona kuin koulussakin. Ulkomaan matkat vaihtuivat kotimaan kohteiksi ja koulussa meille ekaluokkalaisille jaetut pyyhekumit puolitettiin ja kirjat kierrätettiin.
Näillä asioilla ei ollut seitsemänvuotiaalle mitään merkitystä. Mikä merkitsi oli, että vanhemmilla ja isovanhemmilla oli aikaa leikkiä ja kuunnella, tai lukea ääneen lempikirjoja itse tehtyjen välipalaleipien ääressä. Opettaja otti meidät huomioon yksilönä, antoi mahdollisuuden toteuttaa omia vahvuuksia ja kertoi tarinoita omasta lapsuudestaan, huomaamattamme kasvattaen meitä näiden tarinoiden opetusten kautta. Koti ja koulu olivat läsnä.
Lapsuus ja nuoruus opetti, joskus vaikeankin kautta, että yksin ei pärjää ja mitä enemmän antaa itse sitä enemmän myös saa. Nuoruuden lajissani pesäpallossa ei kunnarikaan lämmitä mieltä jos kukaan ei ole auttamassa sinua takaisin kotipesään, ja kersantti Salla samoilisi varmasti vieläkin Tikkakosken metsissä jos ei taistelijapariani olisi varustettu huomattavasti paremmilla kartanlukutaidoilla kuin kaveriaan.
Onni on usein pienestä kiinni, mutta ilman toisista välittämistä sitä pientäkin mahdollisuutta on huomattavasti vaikeampi löytää. Koulusivistystäkin tärkeämpää on sydämensivistys, jonka opettamiseen ei tarvita osuutta valtion budjetista. Se mihin osuutta valtionbudjetista tarvitaan, on ennaltaehkäisevään sosiaali- ja kasvatustyöhön; luokkakokojen pienentämiseen, harrastusseurojen toiminnan tukemiseen ja nuorten perheiden auttamiseen.
Rahalla ei lähimmäisen rakkautta osteta, mutta silläkin voidaan vaikuttaa. Kun kaupunginvaltuusto torppasi opetusviraston suunnitelman katkoa määräaikaisten opettajien virkasuhteet niin, että he olisivat kesät vailla töitä, oli mielestäni kyse oikeasta teosta, joka tuki sydämensivistystä. Kaupunki ei voi tehdä vääryyttä työntekijöitään kohtaan ja samalla pyytää heitä osoittamaan lähimmäisen rakkautta työpaikallaan.
Lähimmäisen rakkaus vahvistuu käytöstä, vähenee vääryydestä. Puute ei itsessään ole vielä vääryys, epäreilu kohtelu sen sijaan on. Sydämensivistystä ei tarvita vain henkilökohtaisessa elämässämme, vaan myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.
