Joulun aikaan paatuneinkin tapakristitty herkistyy helposti, kun kirkoissa sammuvat valot ja kynttiläkulkueet virtaavat ulos pakkasyöhön veisaten Maa on niin kaunista. Vaikka omassa perheessäni osa on jo luopunut kokonaan velvollisuudesta kirkollisveron maksuun, kaivetaan meillä uskollisesti joka joulu vanha perheraamattu esiin kirjahyllyn kätköstä, luetaan katkelma jouluevankeliumista ja veisataan Enkeli taivaan ensimmäinen säkeistö, ennen jouluaterian alkamista. Tämä tapa kuuluu meidän perheen jouluun, yhtä lailla kun makaronilaatikko joulupöydän karjalanpaistin kaveriksi – perinteen mukaisesti.
Elämän suurten muutosten, perheen perustamisen, sen hajoamisen tai menettämisen jälkeen tutut tavat ja perinteet nousevat monesti yllättäen suurempaan arvoon kuin aiemmin. Ulkomailla asuessa vannoutuneimmallekin kosmopoliitille tulee helposti ikävä omia kotimaisia lempiruokia, kotoisia tapoja ja saunan lämpöä. Itse löysin itseni leipomasta mustikkapiirakkaa ja perunarieskoja saksalaisille ystävilleni, vaikka kahden kilon perunamäärän survomisyrityksestä viinipullolla ja runsailla perunajauhoilla kyllästetystä piirakkapohjasta pystyikin päättelemään, etteivät nämä kuuluneet ihan jokapäiväisiin tapoihini kotimaassa.
Luen itseni tapakristittyjen laajaan joukkoon ja monet kristilliseen perinteeseen kuuluvat tavat ja perinteet ovat minulle tärkeä osa kulttuurimme juuria sekä ymmärrystä suomalaisesta sielunmaisemasta. Kuulun kirkkoon lähinnä kulttuuriperinteen, lähetystyön sekä kirkon lasten ja nuorten hyväksi tekemän työn vuoksi. Tämä työ, kirkon hoitamana, vaatii kuitenkin tällä hetkellä jälleen yhden ylimääräisen hallinto-organisaation, sen sijaan, että nuo veroäyrit käytettäisiin samaan työhön valtion toimielimien kautta. Olisinkin valmis luopumaan kokonaan valtionkirkosta ja tietyn uskonnon opetuksesta koulussa. Muuttaisin nekin tunnit opetukseksi maailman eri uskonnoista ja kulttuureista lisäämään ymmärrystä ja kasvattamaan suvaitsevaisuutta.
Uskonto on kuulunut olennaisena osana ihmisten elämään kautta historian. Vaikka tavat ja perinteet muuttuvat ja me rakennamme niitä tänä päivänä yhä enemmän ilman ristiä rinnassamme, ei meidän tarvitse katkaista välejä väkisin herran huomassa vietettyihin vuosisatoihin. Laulan mielelläni Suvivirren keväisin ja Enkeli taivaan jouluisin ja aion ne myös lapsilleni opettaa. En sen vuoksi, että he uskoisivat yhteen ja ainoaan jumalaan tai siksi, että niin kuuluu Suomessa tehdä, vaan koska ne ovat osa meidän kulttuurihistoriaamme, kauniita ja muistoja herättäviä kappaleita, jotka auttavat osaltaan meitä ymmärtämään omaa suomalaista luonteenperintöämme – hartaudesta juhlaan.
Kirkkoa, henkilökohtaista uskoa ja valtiota ei mielestäni tule sekoittaa toisiinsa. Sen sijaan suvaitsevaisuus, toisten ihmisten ja kulttuurien sekä tapojen ja perinteiden kunnioittaminen tulisi olla kiinteä osa niitä kaikkia.